30.01.2010 Wellington

Nyt meitä onnisti. Heräsimme Wellingtonin aurinkoiseen ja melko tyyneen aamuun. Wellingtonissa kun kuulemma tuulee aina ja yleensä kovaa.

Cuba kadulla aamiainen ja sen jälkeen hieman kaupungilla kiertelyä. Kirjastossa vierailimme, tottakai. Se on ilmaisen nettiyhteyden takia tullut tavaksi joka kylässä ja kaupungissa. Wellingtonin kirjasto on vakuuttava, mutta ilmaista yhteyttä eivät tarjoa (jotta eivät syö palveluntarjoajien leipää).

Jonotimme muiden turistien tapaan Cable Carille ja ajoimme sillä ylös historiallisen pätkän "kaupungin huipulle".

Takaisin kaupungin keskustaan laskeuduimme Botanical Gardenin kautta. Matka kesti ihmettelyineen vajaan tunnin ja matkan varrella näimme erilaisia puita, puskia, kukkia ja kaikkea muuta mitä puutarhaan kuuluu. Sää oli mitä parhain. Aurinko porotti, mutta varjossa ei ollut lainkaan kuuma. Puutarhakierroksen kruunasi ruusutarha sekä pari sisähallia kukkaloistoineen.

Alkoi olla lounasaika ja päätimme kokeilla alkupaloiksi paikallista sushia. Täällä on useita noutopaikkoja ja hintataso on edullinen. tämän tason kun saisi Suomeenkin. Normaalihintainen noin 8-10 kappaleen boxi maksaa noin 3.5 - 4.5€. Joka päivä on tarjolla päivän tarjousboxeja hintaan 2 €. Ei paha, todellakaan! Me ostimme päivän tarjousboxin ja nautiskelimme sen puiston penkillä vihreän teen kera.

Iltapäivällä söimme reilun lounaan (ja liian suolaisen), otimme hetken lepoa hotellilla ja klo 17.30 lähdimme Wellingtonin stadionille. Homma toimi loistavasti. Kyllä huomaa, että stadionilla on totuttu tuohon 35 000 ihmisen määrään säännöllisesti. Tarkastuksissa oltiin tarkkoja (mm. vesipullot avattiin ja niistä otettiin korkit pois).

Olemme nähneet parin viimeisen päivän aikana hurjan määrään AC/DC-paitoja porukoilla ja paikanpäälläkin niitä oli PALJON. Emme ole nähneet vastaavaa missään muualla, emmekä missään muussa konsertissa. Ostojonoon liityimme mekin ja omamme saimme :)

Meidän paikat oli sivukatsomossa (auringon puolella) kelpo paikoillla. Suorastaan hikoilimme pääesiintyjää odotellessamme. AC/DC aloitti vasta auringon laskettua, klo 21 aikoihin ja sai porukan mukaansa välittömästi. Bändi laittoi parastaan ja erityisesti kitaristi, Angus Young, veti koko illan vallan huisia menoa ja showta. Kyllä näki ja kuuli, että mies rakastaa kitaraansa, soittamista sekä esiintymistä.

Yleisö huusi, hurrasi, tanssi, lauloi, joi olutta, kiihkeimmät naisfanit vilauttelivat kameralle tissejään ja punaisia sarvia vilkkui ympäri katsomoa. Lauantai-illan huumaa.

Uuden Seelannin sää muuttuu nopeasti. Illalla sen tapahtui noin klo 22.40 kesken kitarasoolon. Tuuli yltyi, taivaalle saapuivat pilvet ja lämpötila laski merkittävästi. Kuin sormia napsauttaen. Meillä oli onneksi loppuajaksi ja kotimatkalle pitkähihaisia päälle laittaa - kaikilla ei ollut. Osalla oli toki sisäinen villapaita lämmikkeenään.

Lauttamatka Wellingtoniin 29.1.2010

Jätimme Kaikouran aamun koitteessa, edelleen pilvisessä säässä. Ajomatkaa oli edessä vain n 130km, mutta varasimme aikaa riittävästi, jottei tarvitse kiirehtiä ja kiusata Sunnya viimeisenä päivänä. Pysähdyimme kahville 1½ tunnin ajon jäkeen Blenheimissa. Pari viikkoa pikkukylissä ja Blenheim oli kasvanut vilkkaaksi kaupungiksi. Niin sitä kaikkeen tottuu ja sopeutuu. Pictonissa, mistä lautta lähtee, meillä oli vielä tunnin verran aikaa ajella maisemia katsellen ja kävellä kaupungilla. Aurinkokin alkoi paistaa ja se lupasi mukavaa merimatkaa. Satamassa liikkiui paljon mustapaitaista väkeä, sekä lautalta pois, että sinne menossa. AC/DC! Eilen oli kiertueen eka konsertti ja huomenna toinen. Sinne mekin olemme menossa. Sissus, kun kanuunaspinningissä Thunderstruck ja Highway to Hell taas kevättalvella raikaa...

Vielä tunnin verran laivalla ja sitten majoitumme kolmeksi päiväksi Wellingtonin hotelliin. Joka kerta se on jännää, millainen kämppä siellä tällä kertaa odottaa. Olemme jo kokeneet ikkunattomat kaislamajat, simppelin kolkon huoneen, ylittämättömän merinäkymän simppelistä majasta, design talon vierashuoneen, haisevan backbackerskämpän, monen tähden hotellihuoneet, joogakaverin viihtyisän vierashuoneen, pölyiset motellihuoneet, Holiday Inn:n ylläritarjouksessa olleen tasokkaan hotelli huoneen, jne.

Alla kuva Pictonin satamasta:

Lauttamatkalla oli tällä kertaa enemmän elämää kuin eteläsaarelle mennessämme. Selitys oli yksinkertainen: AC/DC - faneilla oli kullakin porukalla omia juttujaan. Yksi pelasi korttia aivan meidän lähellä ja hävinnyt joutui tekemään aina jonkun näyttävän jutun. Äsken hävinnyt riisui farkkunsa, nousi tuolille ja joi koko tuopin siinä seisaallaan muiden hurratessa pöydän ympärillä. Nyt taas korttipeli jatkuu :)

Perille päästyämme majoituimme Mercury Wellington hotelliin. Se sijaitsee vain muutaman minuutin kävelymatkan päässä Cuba kadulta, jossa viihdytään iltaisin mm. syömässä. Huomiselle keikkapaikalle meillä
on noin 20 min kävelymatka.

Meidän hotelli on rinteessä (respa viidennessä kerroksessa) ja ympärillä monia viehättäviä, kunnostettuja, vanhoja taloja. Nämä ovat kotimatkalta kuvattuja:

Kaikoura 28.01.2010

Säätiedotus ei taaskaan pitänyt paikkaansa. Kovin yleistä Uudessa Seelannissa. Eilen meille luvattiin puolipilvistä ja iltapäiväksi täyttä aurinkoa, mutta koko päivä oli täysin pilvinen. Saatoimme siis unohtaa meri- ja vuorimaisemien ihailun. Näkyvyys kun ei ollut hääppöinen.

Olimme suunnitelleet päiväksi kävelyreissun Kaikouran niemenkärjen ympäri ja se onnistui hyvin pilviselläkin säällä. Reissu kesti reilut 2 tuntia ja matkalla näimme hylkeitä läheltä ja kaukaa. Isoja ovat. Jotkut olivat nukkumassa pitkän kalastusreissunsa päätteeksi. Ei ole tavatonta sekään, että tulevat tietyillä alueilla jopa tielle sekä parkkipaikoille nukkumaan.

Kävelyreissumme jälkeen nautimme lounaan ja yritimme käydä myös kirjastossa, mutta Kaikoura olikin poikkeustapaus. Sillä ei ollut tarjota asukkailleen eikä vierailijoilleen nettiyhteyttä. Siispä palasimme majallemme ja vietimme iltapäivän siellä lepäillen ja nettiyhteyden kanssa pelaten. Motellimme tarjosi yhteyden tietyksi ajaksi, mutta meidän kämpästä se ei oikein tahtonut toimia (kämppä oli sen verran kulman takana). Timo istuikin sitten osan iltapäivästä naapurikämpän pihapöydässä (kämpässä ei asukkaita) nettikäyttäjänä ja Marjo katsoi omassa kämpässämme TVstä leffaa. Joskus näköjään tursitin maisemien katselu voi olla myös tällaista. Oli iltapäivästä hyötyäkin. Nyt meillä on ensiviikolle ensimmäinen kämppä varattuna Santiago de Chilessä.

Illalla kävimme vielä uudelleen tervehtimässä hylkeitä ja söimme vaihteeksi Thaimaalaisessa. Emme pettyneet tälläkään kertaa - kumpaankaan. Hyljealueella meitä odotteli isokokoinen uroshylje, joka oli iloksemme liikkeellä ja thaimaalaisen makumaailma tarjosi meille kaipaamiamme mausteita ja potkua. Kamat kasaan ennen nukkumaan menoa. Sitten pää tyynyyn ja simmut kii. Huomenna on taas matkapäivä.

Hanmer Springs 27.1.2010

Keskiviikkoaamu "valkeni" sumuisen utuisena. Edessä oli n 130km ajomatka kuumille lähteille, Hanmer Springsin kylpylään. Reitti vei vuoristoon, mutta maisemista ei ollut tietoakaan. Taivaanrannassa kajasti kuitenkin kapea kirkas viiru. Eikä aikaakaan, kun pivet haihtuivat ja vaihteleva vuoristomaisema aukeni eteemme. Mutkitteleva tie, kalkkikivirotkoja, yksikaistaisia siltoja, kirkasvetisiä ja kalkkipuuron värisiä puroja. Ja pensaita, joiden lehtien alapinnat hohtivat auringossa hopean värisinä. Sunnykin tykkäsi ja ilmastointilaitekin toimi taas.

Hanmer Springs on melkoinen turistikeskus NZ:n eteläsaaren koilliskulmassa. Talvella hiihtoa ja laskettelua, kesällä vaeltelua ja maastopyöräilyä, ympäri vuoden kylpemistä erilaisissa lämpimissä altaissa ja monipuolisessa SPA:ssa. Myöskään kylpemistä ei ole ylihinnoiteltu, vain n 7 euroa koko päivä. Koko päivän me siellä viihdyimmekin! Aurinko paistoi ja 41-asteinen rikkipitoinen vesi nosti hien otsalle. Valittavana oli toki myös viileämpiä altaita, 36 - 39-asteisia :). Käväisimme myös puolen tunnin hieronnassa vetreyttämässä melonnan ja vaelluksen edelleen kivistäviä hartioita ja selkää.

Rikkialtaat (40-41 astetta). Hajua emme pysty valitettavasti välittämään.

Altailta oli hieno näkymä ympäröiville vuorille.

Hanmer Springisissä löytyi myös ensimmäinen monipuolinen merinovillakauppa. Siellä vierähtikin tovi erilaisia villapuseroita sovitellessa sekä niiden pehmeyttä ihastellessa. Sekoite on ainutlaatuinen maailmassa - merinovillaa ja possumia. Joissain vielä pieni osa silkkiä. Lopputuloksena on kevyt, pehmeä sekä erittäin lämmin vaate - pusero, villatakki, pipo, hanskat, sukat jne. Marjo löysi omansa ja rinkkaongelmaakaan ei syntynyt, koska kauppa lupasi postittaa ostoksen helmikuun puolessa välissä Suomeen ja sen pitäisi olla hieman meitä ennen Suomessa.

Söimme vain kevyen lounaan kylpylän baarissa ja kotimatkalle lähdimme Cocispullon kanssa. Ajelimme parin kylän läpi hissukseen ja katselimme sopivaa ruokapaikkaa, mutta ei oikein napannut ja päätimme ajaa Kaikouraan illalliselle. Valitsimme paikan, joka oli edellisenäkin iltana suht täynnä ja vaikutti hyvältä. Haaveilimme seafood-tarjottimesta, jonka hinta (n 35e/hlö) sitten palautti meidät takaisin tavallisiin annoksiin. Molemmat päädyimme rapuateriaan, joka olikin erittäin monipuolinen maultaan. Chiliä, savua, makeata perunaa (pataatin oloista), tuoreita kasviksia ja vihanneksia. Juotavaksi taas paikallista punaista alea ja Marjolle pitkästä aikaa kuoharia.

Tässä iltanäkymä meidän illallispaikastamme kylän keskustaan ja vuorien suuntaan.

26.1.2010 Kaikouraan

Matkapäivä. 380 km Kaikouraan itärannikolle. Matkaan kului aikaa reilut viisi tuntia. Pidimme lounastauon Havelockissa, joka on vihreäkuoristen simpukoiden paikkakunta numero yksi - maailmassa. Ja simpukat ovat suuria. Ne tarjoillaan kattilasta.

Blenheimiin asti matka oli meille tuttu. Olemme sen jo ajaneet toiseen suuntaan. Odotimme Blenheim-Kaikoura väliä (n 150 km), koska se oli meille kokonaan uutta reittiä ja maisemaa. Lisäksi Kaikouraa on kehuttu mm. maisemiensa puolesta niin kovasti eri puolilla. Se kuuluu niiden kaupunkien joukkoon, jotka lasketaan kuuluvaksi "Uuden Seelannin alppeihin".

Matka kohti Kaikouraa oli meille kuitenkin suuri pettymys. Ei nähtävää. Kaikki kukkulat keskenään samanlaista vaaleaa heinää. Meri on kyllä vihertävä, mutta rannat kivikkoisia ja tummia. Tietä, tietä, tietä ja sekin melko tasaista. Ei edes puita. Minne oikein olemme menossa ja miksi tätä aluetta on niin kehuttu?

Mutta sitten, muutama kymmenen kilometriä ennen perille pääsyämme huomamme, että maisema alkaa hieman muuttua. Ihastelemme yhteen ääneen, kun näemme maisemassa taas puita. Puita! Ja sitten katse meren rantaan ja siellä ne ovat - hylkeet. Ja niitä on paljon! Pysähdyimme seuraavalle levennykselle ja huomaamme, että niin ovat tehneet myös monet muut. Tätä meille on jo monessa paikassa aiemmin lupailtu (mm. kajakkireissulla), mutta nyt voimme uskoa, että Kaikourassa näemme hylkeitä lisää. Niitä on täällä ja ne olivat meitä vastassa.

Majoitumme Kaikouran rantakadun motelliin. Ilma on harmaa ja kylmä (alle 20 astetta selkeästi) ja porukka kulkee lämpimissä pusakoissaan, osalla pipot päässä ja silti hartiat kyyryssä. Toivomme kesävaatteissamme, että huomenna on toisenlainen sää. Säätiedotus antaa siihen uskoa, mutta Uuden Seelannin säästä ei tiedä.

Golden Bay / Onakaka - Takaka 25.1.2010

Shambhalan majapaikkamme tarjoaa meille palveluitaan merenrantarinteessä viidellä eri tasolla:

* Ensimmäisellä tasolla (alimpana) on hiekkaranta. Polkua pitkin hieman rannalta ylös ja tarjolla on suihku meriveden ja hien huuhtomiseen.

* Toiselle tasolle tultaessa vastassa on leveä ruohikkopolku, jonka kahta puolta on suurehkoja rannan kiviä ja istutettuja puskia. Rappuset johtavat buddhapatsaalle ja sen ympärillä on pieni puutarha ja vieressä "teetalo" (tästä kerroimmekin jo eilen).

* Komannelle tasolle tullaan edelleen reunustettua ruohikkopolkua, mutta välillä maahan on valettu betonilaattoja, joihin on upotettu kiviä, simpukankuoria ja muuta vastaavaa erilaisiksi asetelmiksi ja välillä vastaan tulee erilaisia portteja, jotka on koristeltu vastaavasti. Kolmas taso on Shambhalan perustaso. Sinne saavutaan autolla ja siellä sijaitsee yhteismajoitustalo sekä grillikatos, lummelampi, piha-alue jne.

* Neljännelle tasolle johtaa kapea valettu serpentiinipolku, joka sekin on tuttuun tapaan hieman koristeltu. Kahden hengen huoneitä on rivissä neljä vierekkäin ja ensimmäisenä on näille huoneille yhteinen keittiö. Me olemme asuneet huoneessa numero 2. Suihkukin löytyy ja koska suihkukoppi on aikalailla puskissa, tuntuu kuin olisi viidakkosuihkussa ;)

* Viidennellä eli ylimmällä tasolla, mäen päällä on joogasali. Sinne neljännelle tasolle johtanut polku jatkuu edelleen kapeana, valettuna, jyrkkänä serpentiinipolkuna.

Jokaiselta tasolta todella hieno merimaisema - kaikki on rakennettu merta kohti. Yöpyminen maksaa noin 33 €/maja. Moni maksaisi paljon enemmänkin näistä näkymistä. Toisaalta - moni ei olisi valmis ulkovessoihin, ulkosuihkuihin eikä siihen, että huoneessa ei ole sähköpistoketta.

Tänään nousimme aikaisin ja teimme Shambhalan joogasalissa harjoituksen ennenkuin siellä alkoi ohjattu tunti klo 8.30. Olo oli jäykkä, mutta kankea ja kipujakin on siellä täällä. Melonta-kävelypäivämme muistoja ;)

Uuden Seelannin kesä on osoittautunut suomalaisen kesän kaltaiseksi - jos tänään paistaa, se ei takaa sitä että huomenna paistaisi. Niin kävi nytkin. Eilen sää oli mitä parhain ja tänään harmaa. Joogan aikana saatiin jopa vesikuuroja. Suunnitelmat laitettiin uusiksi ja lähdimme Takakan kaupunkiin.

Päivän parhaimmistoon kuului vierailu eräässä design / käsityökaupassa, josta ovi johti paikalliseen museoon sekä puettavan taiteen näyttelyyn. Museossa näimme laivojen pienoismalleja, vanhoja karttoja, kuvia ja välineitä aiemmasta kullankaivuusta jne. Puettava taide (wearable art) veti suun hymyyn ja uusi kilpailu on parasta aikaa meneillään. Me näimme näyttelyssä paikallisia puettavia teoksia vuosien varrelta. Jos joku kiinnostui, niin kannattaa köydä kurkkaamassa www.worldofwearableart.com.

Päivän merkittävin nähtävyys oli kuitenkin Pupu Srings. Se on Uuden Seelannin laajin lähde ja maailmaassakin se on sadan suurimman joukossa. Erikoisinta tässä lähteessä on se, että sen sanotaan olevan jopa maailman puhtainta vettä (ainakin puhtaimpien joukossa). Näkyvyyden sanotaan olevan jopa 63 metriä, joka on jotakuinkin niin puhdasta kuin vesi voi olla. Vesi on aina saman lämpöistä eli 11.7 asteista.

Alkuillasta teimme uusia suunnitelmia huomiseksi ja eteläsaaren loppuajaksi ajatuksella "mitäs jo aurinko paistaa ja mitäs jos ei paistakaan..." Suunnittelun jälkeen lähdimme illalliselle 2 km päähän majastamme, Mussels Inn:iin. Se on todella suosittu ruokapaikka ja mekin menimme sinne jo kolmatta kertaa. Ravintolassa on rento meininki ja "vanhan ajan fiilis".

Eilen söimme mm. simpukoita ja kalaa.

Tänään tyydyimme paikalliseen piirakkaan salaatilla. Timo maisteli ruoan kanssa talon omia olusia. Talon pihapiirissä on komia puhelintoteemi, joka sekin on kai eräänlaista paikallista taidetta.

Täällä Golden Bayssä luotetaan edelleen ihmiseen ja siihen, että toisen omaisuuteen ei kajota. Meidän huonetta ei edes saa lukkoon ja Mussels Inn:n tarjoilija sanoi meille, että: " Ei täällä kukaan kotioveaan lukitse. Mäkin olen täällä töissä ja mun kotiovi on sepposen selällään."  Takakan kaupungilla huomiomme kiinnittyi fillareihin. Niitäkään ei lukita ja kypärä jätetään rennosti tankoon roikkumaan. Siinä ne yhdessä kuskiaan rauhassa odottavat.

24.1.2010 Golden Bay - Takaka / Onekaka

Nukuimme todella hyvin, mutta olimme jo aikaisin hereillä. Mutta miltä tuntuikaan kropassa? Taivaallista kipuilua eri puolilla. Täytyy sanoa, että kropan kipuilu "ei tullut yllätuksenä". Sen verran oli merkkejä ilmassa jo illalla,  Pientä venyttelyä ja verryttelyä alle, aamupala sen päälle, heiheit Gerorgelle ja tien päälle. Tänään ajoimme Golden Bayn alueelle. Ja Nissan Sunnymme sai kyytiä. Ensin ylitimme vuoren hyväpintaista mutkatietä. Kävimme noin 800 m korkeudessa ja laskeuduimme taas mutkitellen Takakan kaupunkiin. Majan etsiminen pariksi seuraavaksi päiväksi oli ensimmäisenä ohjelmassa. Pistäytyimme infopisteessä ja saimme muutamia vinkkejä.

Me molemmat olimme jotenkin tarinoiden pohjalta ajatelleet Golden Bayn todella pitkäksi kullankohtoiseksi hiekkaranta-alueeksi, jonka läheisyydestä löytyy hyvä valikoima majoituksia lähellä toisiaan. Totuus on joskus toisenlainen. Golden Bay on laaja alue, se ei ole yhteinästä rantaa, sen majapaikat ovat melkoisten etäisyyksien päässä toisistaan eikä sen ranta ole kullanhohtoista hiekkaa, mutta merta on kyllä silmänkantamattomiin.

Ajoimme ensin Poharaan. Siellä lähes kaikki majapaikat olivat täyteen buukattuja - sesonkiaika näkyy siis täällä! Samalla suunnalla oli myös Anahata joogaretriittikeskus, jossa on esitteiden mukaan monipuolisen ohjelmatarjonnan lisäksi myös majoittumismahdollisuus. No, päätimme käydä ainakin katsomassa paikan - ja kävimmekin, mutta: joogapaikka sijaitsikin vuorella (tätä ei esitteissä kerrottu)! Kapea hiekkatie, matkaa oli noin 8 km ja nousua reilut 800 m, matkalla 5 puron ylitystä ja muutamia avattavia/suljettavia portteja. Täytyy myöntää, että reissu toimi Golden Bayn näkymien esittelynä hyvin. Sunny oli kovilla ja me välillä hieman kauhuissamme (ja epäuskoisia). Majapaikaksi siitä ei meille ollut - sijaintinsa takia - se oli selvää. Saimme kuitenkin paikanpäällä vinkin toisesta paikasta, johon sitten vuorelta alas päästyämme (ja Sunnyllemme anteeksipyynnön esittäneenä) lähdimme.

Uusi kohteemme oli myös joogapaikka, Shambhala. Se sijaitsee Onekakassa. Käännyimme viitan osoittamalle sivutielle - joka oli hiekkatie. Jälleen hiekkatietä jatkui jokunenkin tovi, mutta tällä kertaa meitä onnisti. Hiekkatietä oli vain kohtuullinen matka ja perillä meitä odotti yllätys. John niminen herrasmies on rakentanut rinteeseen keskelle metsää kohteen, jossa on majoitusta, joogasali, lummelammikoita, Budhan patsaita,

keraamisilla laatoilla koristeltuja pylväitä ja laattapolkuja. Erikoisuutena niityllä "teehuone", jossa katoksessa on kaasuliesi, juokseva vesi, tyynyt ja teeastiasto. Ja mitkä näkymät!

 
Koko keskus toimii aurinkoenergialla ja ledilamppuja on joka paikassa. Joogashala on iso, puinen siisti rakennus. Se on meidän käytettävissämme omaan harjoitukseen. Nyt taitaakin olla aika mennä nukkumaan, jotta aamulla jaksaa taas nousta.

22.-23.1.2010 Marahau ja Abel Tasman kansallispuisto

Viimeinen jooga-aamumme valkeni puolipilvisenä. Jippii, sateet taitavat olla takana. Lucy tulee meitä vastaan,  kun saavumme StillPointtiin ja jutustelemme hetken mukavia ovensuussa.

Pian myös John tulee ohjaamasta edellistä ryhmää ja jää meidän kanssamme rupattelemaan. Hän kiinnostuu Kovalamilla taphtuneista muutoksista ja ninpä löydämme itsemme meidän läppärin ympäriltä, jolta Timo näyttää Kovalamin kuviamme kertomusten kera.

Viimeinen jooga mennään tuttuun tapaan tarkasti, intensiivisesti, mutta kannustaen. Eikä se ollut vain viikolla opittujen asioiden kertausta, vaan uusia asioita tulee edelleen useita. Yhteistyö sujuu entistä paremmin meidän ja Lucyn & Johnin välillä, kun olemme oppineet tuntemaan toisiamme edellisten kurssipäivien aikana.

Loistava kurssi. Yksi viikko vain  on liian vähän ja samaan ajatukseen yhtyivät myös Lucy ja John. Mietimme jopa vaihtoehtoa, että palaisimme StillPointtiin vielä toisen viikkomme loppupuolella pariksi-kolmeksi päiväksi, mutta tilaa ei meille ollut. Niinpä pysymme alkuperäisessä suunnitelmassamme eli matka jatkuu ja karavaani kulkee. Toivottavasti onnistumme löytämään ainakin joitain sellaisia majapaikkoja, joissa pääsemme harjoittelemaan vielä hyvässä muistissa olevia oppeja.

Iltapäivällä suuntasimme kohti Abel Tasmanin kansallispuistoa, Marahaun kylään. Sunnymme selvisi tutun reitin ongelmitta, ilmastointilaitekin toimi koko ajan. Välillä se on kiukutellut, muttei onneksi pitkiä aikoja kerrallaan. Marahausta lähtee valtaosa vaeltajista ja melojista reilteilleen, toiset päiväksi, toiset jopa viikoksi. Meidän ideamme oli ottaa kevyesti kovan joogarupeaman jälkeen ja kajakoida muutama tunti hylkeitä ja mahdollisesti pingviinejä ja delfiineitä katsellen ja  sitten tepastella kevyesti takaisin. Valitsimme suositusten perusteella paikallisen pikkuyrittäjän ja valmistauduoimme aamun lähtöön eväitä ja varusteita kooten. Sääennuste oli hyvä, lämmintä ja puolipilvistä, ei tuulta.

Lähes parituntisen breafingin jälkeen pääsimme vesille. Oli laskuveden aika ja rantaviiva muutaman sadan metrin päässä kadulta. Kanootit vedettiin sinne traktoreilla, joita vesirajassaa oli kymmenkunta ja me melojat kävelimme merenpohjaa pitkin. Siitä sitten kohti seikkailua, Marjo tahdin määrääjänä ja Timo suunnan.

Kartalta katsottuna matka näytti tosi lyhyeltä, mutta matka edityi hitaasti, vaikka rytmi löytyi melkein heti. Kiertelimme rantoja pitkin, selän yli saaren pohjoisrannalle takuu hyljepaikalle, takaisin rantaan ja tuulisen niemen kärjen yli ja ympäri kohti päätesatamaamme. Homma alkoi jo tuntua kropassa ja ajatus rantautumisesta houkutteli kovin. Mitäs sitten jäi käteen? Työläs melonta, entistä väsyneempi kroppa, aallokosta kastuneet vaatteet. Ei juurikaan uusia maisemia, ei ollenkaan muita eläimiä, kuin lintuja. Mutta mukava maisemakävely oli vielä edessä...

Haukkasimme hyvän välipalan eväistämme, täytimme pullot ja lähdimme lähes kuivin vaattein paluumatkalle kävellen. (Kanootti jätettiin sovittuun paikkaan, josta Kahu Kayaksin väki sen noutaa veneellään myöhemmin iltapäivällä.) Viitoituksen kerrottiin olevan moitteeton ja niinpä me suuntasimme ainoiden löytämiemme viittojen mukaan kohti seuraavaa beachia. Sinne päästyämme selvisi, että se olikin maisemareitti läheiselle rannalle ja saimme palata samaa tietä takaisin. Siinä tuli ylimääräinen kolmevarttinenja n 150 nousumetriä. Ei muuta kuin tarkempana nyt ja löytyiväthän ne Marahaun viitatkin. 12,4km ja n 4 tuntia oli nuotitus. Reitti oli hyvin viitoitettu ja rakennettu, lähes koko matka tasoitettua, yli metrin levyistä uraa. Kasvillisuus vaihteli sademetsästä kanervikkoon, maasto hiekkarannoista puronvarsiin ja suuriin korkeuseroihin. Lintujen ja joidenkin hyöteisten sirkutus, sirinä, naksutus ja vihellys oli välillä korviin sattuvan kovaa. Pahempaa, kuin tinnitus, arvelemme.

Matka sujui hyvin. Pidimme pari taukoa ja hyvää vauhtia yllä. Aikaa kului n kolme tuntia ja viimeiset pari km olivat jo tasaista, lähes rantaviivalla ja suistossa kulkevaa uraa. Merenpohja oli laskuveden aikana täynnä eri kokoisia rapuja ja vastaavia, jotka kiiruusti katosivat koloihinsa, kun aistivat lähestyvän kävelyn. Jäljelle jäi vain pieni tötterö muuten niin sileään meren pohjaan.

Luulimme, että urakka oli ohi. Mutta päätepisteessä nautitun pizzan ja oluen jälkeen kun piti jaloitella muutama sata metriä majapaikkaamme, niin kevyen päivän jäljet alkoivat tuntua kropassamme: hartioita, käsiä, selkää ja jalkoja särki niin, että kävely oli pelkkää köpöttelyä vai sanoisimmeko töpöttelyä.

Tässä näkymää Marahaun rannalta laskuveden aikaan illansuussa. Taivas on vielä sininen, meri on alhaalla ja veneet "kuivilla". Täällä on veneilijän muistettava nousu- ja laskuveden ajat, jos vesille mielii.

Suihkun raikkaina majassamme oli hyvä nuokkua ja niissä merkeissä loppuiltamme sitten vierähtikin. Puhelimesta ei tarvinnut myöskään välittää, koska verkkoa ei ollut.

20.-21.1.2010 Upper Moutere

Sää on ollut pilvinen, jopa sateinen. Keskiviikon ja torstain välisenä yönä satoi koko yön ja välillä kovaa. Onneksi sää on kohtuullisen lämmin.

Me olemme jooganneet aamupäivät. Keskiviikkona John veti meille rivakkaan tahtiin seisomasarjan ohjattuna ja loput teimme omaan tahtiin. Torstaina sateisen yön, aamuryhmän harjoituksen ja salin lämmityksen ansiosta salin lämpö ja kosteus oli huipussaan. Kuin otsissamme ja ympäri kroppaamme olisi ollut suihkuja. Kuinka paljon yhden harjoituksen aikana voikaan hiota? Paljon! Etenkin, kun harjoitus kestää reilut 2 tuntia. Silti meillä molemmilla on ollut sama tuntemus: voisimme tehdä vieläkin pidempiä harjoituksia - harjoitusta ei meinaa malttaa lopettaa.

Tässä pari kuvaa StillPointista:

Keskiviikon vietimme majapaikkamme verannalla lueskellen ja jutustellen. Illaksi ajoimme Mapuan satamaan Smokefish-ravintolaan kalaillalliselle. Ravintolan isäntä on englantilainen, joka oli aikanaan jäänyt koukkuun Uuden Seelannin kalastukseen ja oli päättänyt malesialaisen vaimonsa kanssa muuttaa tänne ja alkaa pitää kalaravintolaa. Vaimo sanoi, että totuus on kuitenkin se, että ravintola pitää heidät niin kiireisenä ettei mies ole
juuri ehtinyt viimeaikoina itse kalaan. Hyvää oli Mapuan Smokefish:n savustettu lohi, mutta täytyy sanoa, että Mustolan savustettu lohi on vähintään yhtä hyvää!

Torstaina näytti ensin siltä, että sää paranee päivän mittaan, mutta sitten taas pilvistyi ja ripotteli hieman vettäkin. Me päätimme lähteä käymään Richmondissa. Yhdessä lähellä olevassa kaupungissa, jossa emme ole vielä käyneet. Vasemman puoleinen liikenne sujuu jo huomattavan luontevasti ja tuulilasin pyyhkimien ja vilkkujen käyttö sujuu mallikkaasti. Maisemat ja kylät ovat asettuneet mielessämme kartalle ja liikkuminen on jo senkin puoleen helppoa. Alamme myös myös hieman tottua paikalliseen, omaperäiseen ääntämistyyliin, esim. "fish and chips" on täällä "fush and chups".

Pitkin viikkoja olemme odotelleen isoa uutista kotosuomesta. Me ollaan aina oltu vähän addiktoituneita erikoisiin päivämääriin: kihloihin 20.04.2004 ja naimisiin 20.07.2007. Suvun uuden jäsenen syntymäpäiväksi kaavailimme 10.01.10, mutta vasta toiseksi paras toteutui: Tuukka ja Katsa saivat odotetun perheenlisäyksen 20.01.2010. Tytärhän sieltä tuli - Lukakselle pikkusiskoksi. Muistikohan hän tuoda patterit pysäköintitaloon? Oikein paljon onnea Ratakistonkadulle!

19.1.2010 Iltapäivä Kariteriterissä ja Marahaussa

Aamulla taivas oli pilvessä ja me olimme kankeita. Takareidet kiristivät ja eilinen intensiivijooga tuntui siellä täällä muuallakin kropassa. John ja Lucy olivat jälleen lopettelemassa edellisen ryhmän kanssa, kun saavuimme StillPointtiin. Rupattelimme hetken tuntemuksistamme muiden joogien kanssa. Paikalla oli porukkaa sekä aikaisemmasta että meidän pian aloittavasta ryhmästä. Jälleen kerran täytyy todeta, että joogaporukka on miellyttävää ja mukavaa seuraa. Joogamme eteni samalla mallilla kuin eilen. Pitkä, erittäin intensiivinen ja opettavainen harjoitus. Ryhmässämme oli eilen pari vierailijaa ja oikeasti ryhmässämme on ainostaan 6 joogia ja 2 opettajaa. Tuntuu, että mikään ei jää heiltä huomaamatta. Saamme kädestä pitäen hyvin henkilökohtaista opastusta. Rankkaa, mutta niin mainiota ja opettavaista.

Joogan jälkeen palasimme Harakeken majaamme suihkuun ja aamupala/lounaalle. Sitten pakkasimme kimpsut ja kampsut autoon. Reppumatkaajan elämään kuuluu paikan vaihtaminen ja tänään se oli meillä taas edessä. Uusi majamme on nimeltään Gingerbread B&B. Talo sijaitsee luonnon keskellä. Asustamme yhdessä talon huoneista ja talon edustalla on suuri veranta, jolla on mukava istuskella ja katsella ympärillä olevaa puutarhaa. Äänimaisemana meillä on tällä kertaa lampaiden määkimistä ja lehmien ammuntaa kera lintujen liverryksen.

Kuin toiveajattelumme tuloksena, sää muuttui aurinkoiseksi ja me lähdimme Sunnyllamme kohti uusia maisemia - Kariteriteriin ja Marauhauhun. Loppumatka Kaiteriteriin oli todella mutkaista tietä. Sitten saavuimmekin - yllätys, yllätys - hienolle rannalle!





Vietimme rannalla vajaan parituntisen ja testasimme rantakuppilan kahvin tason. Ranta oli hieno, mutta kahvi ei ollut kummoinen - kallista, mutta aika mautonta. Jatkoimme mutkittelevaa reittiä eteenpäin Marahaun kylään. Jos sitä nyt voi kyläksi kutsua. Taloja siellä täällä ilman sen suurempaa kylän keskustaa. Tänne me haluamme majoittua seuraavaksi, koska se toimii keskuksena ja porttina Abel Tasman luonnon puistolle. Tarjolla on erilaisia vesitaksipalveluita ja luonnonpuistoon voi tehdä patikointireissuja niin, että menee venetaksilla johonkin, kävelee toiselle venetaksipysäkille ja palaa venetaksilla takaisin Marahauhun. Tämä on meillä suunnitelmissa joogakurssin jälkeen ja halusimme tulla varaamaan tänne majan pariksi yöksi.

Majoitukset tuntuivat olevan kovasti täyteen varattuja. Paikallinen tapa on suositella muita yrittäjiä, jos oma varauskirja on jo täynnä. Näiden vinkkien avulla löysimme Georgen ja hänen Marahau B&B - paikkansa. George on jo iäkkäämpi herrahenkilö, joka osoittautui vallan mainioksi tyypiksi pilke silmäkulmassaan. Hänellä oli vielä tilaa ja niinpä varasimme häneltä meille mökin, johon muutamme perjantaina iltapäivällä.

Kotimatkalla pysähdyimme Motuekaan. Kolme asiaa mielessämme - nopea vierailu netissä, pienet ostokset ruokakaupasta ja illallinen. Nopea vierailunetissä jäi haaveeksi, kun läppärimme ei ollut halukas näyttäytymään nettikahvilan verkolle. Aikaa siinä vierähti, kun yritimme ongelmaa ratkaista. Viimein ongelmaan auttoi se tuttu ratkaisu - koneen buuttaus. Kello lähestyi jo iltakahdeksaa, kun mietimme meille sopivaa ruokapaikkaa. Mutta ei meidän tarvinnutkaan valistella. Koko Motuekan kylässä tuntui olevan avoinna vain Intialainen. Sinne siis.

"Työtä" ja lepoa 18.1.2010

Pitkähköjen unien jälkeen nousimme ylös rauhassa. Taivas on tänään sininen jo heti aamusta ja aurinko lämmittää viileän yön jälkeen. Joogavaatteet päälle ja kurssia aloittamaan. Pihalla tapaamme Johnin, Lucyn ja joitain oppilaita sekä edelliseltä että pian alkavasta ryhmästä. Juttelemme hetken ja sitten Lucy ja John käväisevät virkistäytymässä nopealla kahvilla ja me menemme asettautumaan matoillemme saliin. Meidät toivottiin eturiviin ja syykin selviää Lucyn ja Johnin palattua. Ryhmämme on pieni, vain 8 henkilöä. Kolme meistä oli uusia (tänään aloittavia) ja me tulisimme olemaan erikoishuomion kohteena. Ja näin todellakin tapahtui. Saimme todella paljon huomiota, henkilökohtaista opetusta, avustuksia ja kannustusta sekä piiiitkän harjoituksen (reilut 2 tuntia). Tämä kurssi on todellakin kurssi. Ajatuksena on se, että tärkeää ei ole se kuinka pitkälle minäkin päivänä harjoittelet, kunhan teet harjoituksesi hyvin ja harjoituksesi kehittyy. Pitkin päivää olemme jakaneet kokemuksiamme aamun harjoituksistamme. Tunnemme kropissamme aamun intensiivisen session - vahvasti. Saas nähdä miltä huomenna uusi intensiivisessio tuntuu? Epäilemme, että saatamme olla aikalailla kankeita.

Palasimme kämpällemme Harakekeen iloisesti rupatellen ja säätä ihastellen. Tänään lähdemme rannalle. Mutta ensin on pyykin pesun ja aamupala/lounas - yhditelmän myös. Nälkä jo olikin. Kello oli nimittäin jo 12.30.

Tänään rantakohteenamme oli Rabbit Island (jänissaari). Se on luonnonpuisto, joka suljetaan aina yöksi. Tänään sulkemisaika oli klo 21. Meillä voisi olla teille taas vaihteeksi kuvia yhdestä hienosta, pitkästä, rauhallisesta rannasta, jos meillä olisi ollut kamera mukana. Mutta ei ollut. Se unohtui lähtötohinoissa kämpälle. Pyyhkeet alustoiksi ja rantaelämää viettämään. Sitten hieman rannalla kävelyä, uimareissu ja kuivattelun jälkeen ruokapaikkaa etsimään. Uuden Seelannin ilmasto on aurinkoisella säällä mainio. Aurinko paistaa täällä kuumasti, rannoilla käy yleensä sopiva tuuli ja perusilma on raikas. Tänäänkin lämpötila oli vain 21 astetta (merivesi 24!), mutta auringossa oli mahtavan k-u-u-m-a.

Illalliselle ajoimme läheiseen Mapuan kylään. Se on pienen pieni kylä, mutta olimme kuulleet kerrottavan, että siellä saa seudun parasta ruokaa. Eivät olleet pelkkiä legendoja nuo tarinat. Pienen kylän perukoilta, meren poukamasta löytyi paikallisia myyntikojuja ja kun vielä malttoi kiertää kulman taa, niin sieltähän löytyi pari varsin varteenotettavaa ruokaravintolaa, yksi paikallinen panimo sekä "smokefish", josta sai ostaa paikallista kalaa tuoreena & laitettuna mukaanotettavaksi. Hienointa oli, että ravintoloiden välissä, rannan tuntumassa oli piknik-paikka, johon saattoi paikallista kalaa ja olutta noutaa aivan vierestä, lisääkin :). Me valitsimme ensin panimoravintolan ja sen jälkeen ruokaravintolan, jonka tarjonnasta (mm. rapukakkua ja tonnikalaa) nautiskelimme ja totesimme, että vaikka olemmekin mausteisen ruoan ystäviä, niin myös miedot maut voivat olla mitä erinomaisin makuelämys. Hieno päivä!

Pikku sekoilua 17.1.2010

Aamutoimet Neudorf Hallissa sujuivat leppoisan tunnelman vallitessa. Sovimme, että tyhjäämme huoneemme seuraavia asiakkaita varten (jenkkilästä 9 viikoksi) ja käymme suihkussa ja nautimme sitten joogakurssin ekan päivän jälkeen aamupalan n klo 11.30. Olimme hyvissä ajoin Still Pointin joogashalalla ja  John Scott tuli meitä tervehtimään. Juttelimme niitä näitä ja kuulimme, että kurssi alkaakin huomenna. No voi... Ei se mitään, John kutsui meidät mukaan harjoittelemaan muiden vapaapäiväläisten ja vaimonsa Lucyn kanssa. Teimme oikein mukavan ja intensiivisen oman harjoituksen.

Sitten majapaikkaan ja suihkuun ja myöhäiselle aamupalalle. Nälkä oli jo melkoinen ja söimme tuoreista marjoista tehtyä sosetta, luomumyslejä ja felttihiutaleita, paahtoleipää, vihretä teetä/long black-kahvia. Laskun maksu tuotti päivän toisen yllätyksen. Se oli vielä muistamaammekin korkeampi, mutta joka taala oli arvoisensa tästä kokemuksesta.

Kolmas yllätys tuli, kun kuulimme seuraavan majapaikan emännän soitelleen ja ihmetelleen, kun meitä ei ollut eilisin kuulunut. Homma oli puhdas väärinkäsitys ja siitä selvittiin naureskellen. B&B Harakeke osoitautui ihan ok paikaksi sekin. Kuusissakymmenissä oleva isäntä oli n 40 vuotta sitten liftannut Suomessa Lapista Kuopion, Punkaharjun ja Tampereen kautta Helsinkiin ja muisti vielä kaikki paikkakunnat nimeltä jopa äänsi ne ihan ymmärrettävästi. Mukavia muistoja oli jäänyt reissusta paljon, voimakkaimpana kuitenkin hyttyset puskissa yöpyneen matkaajan kiusana.

Harakekeen majoittumisen jälkeen suuntasimme iltapäivällä kirkastuneen taivaan vauhdittamana jo tutulle ja turvalliselle beachille Nelsoniin. Vajaa 1½ tuntia riitti hyvin ja lähdimme katselemaan merinovillaisia tuotteita suositellusta tehtaanmyymälästä. Mutta neljäs yllätys tuli, kun kaikki kaupat olivat sulkeneet ovensa jo klo 16. (Samoin kirjasto, minne yritimme mennä päivittämään blogiamme.) Siitäpä tuli lisää aikaa katsoa illan ruokailupaikkaa. Tapahtui taas liki "vanhanaikainen": menimme ensiksi katsomaamme ja söimme maukkaat ravut ja lampaan pöydässä itse kivigrillillä kypsentäminämme. Ihan mukava kokemus. Pääsi nauttimaan jo valmistumassa olevan ateriansa aromeista ja itse valitsemaan kypsyysasteen.

Ruokapaikan etsiskelyssä tuli tietysti myös jano, mutta sen sammuttaminen täällä on helppoa. Valittavana on maailmanmerkkien lisäksi vaikka kuinka paljon paikallisten panimoiden tuotteita. Mainiota on, että niitä saa myös maistaa ennen tilauksen tekoa. Parhaiten Taliskerin makuhermoja ovat hellineet vähan savuiset tai marjaiset tummat alet. Marjo on mieltynyt omenaisiin cidereihin. Ei niin kuivia, kuin englantilaiset, mutta paljon maukkaampia, kuin suomalaiset. Olemme rytmittäneet juomista ja ruoista nauttimisen niin, että ruoan kanssa olemme nauttineet vain vesiä. Silloin autoilu tuntuu turvallisemmalta kapeilla ja mäkisillä kotimatkoilla.

Upper Moutere & Motueka 16.1.2010

 Aamulla heräsimme ja ihmetykseksemme klo oli jo 8.30. Taisimme olla eilisestä väsyksissä, kun heräsimme aivan ennätysmyöhään. Siirryimme aamupalalle isäntäväen kanssa. Meidät on tällä reissulla hemmoteltu aivan pilalle aamupalan kanssa. Intiassa oli mehuna tuoretta punaista banaania ja rypäleitä, Australiassa usein myslin kanssa banaania ja tuoreita mansikoita ja nyt tällä myslin kera tuoreita mansikoita sekä boisenmarjoja. Aamupalan yhteydessä kuulimme tarinoita talon vaiheista sekä perheestä, joka talossa nyt asuu. 6-vuotias Poppy esitteli meille omia piirrustustaitojaan.

Koska nykyinen majamme on varattu muille vieraille huomisesta alkaen, kävimme nykyisen isäntäväkemme avustamana etsimässä itsellemme majan pariksi seuraavaksi yöksi täältä Upper Moutereesta. Huomenna sunnuntaina alkaa John Scottin joogakurssi ja se on täällä maaseudun rauhassa. Kun uusi majapaikka oli löytynyt ja sovittu, ajoimme läheiseen Motuekan kylään. Vietimme siellä mukavaa, rentoa lauantaipäivää lounaineen. Muutamien mutkien kautta (poikkesimme mm. Scottien StillPoint- joogapaikassa) palasimme iltapäivällä majallemme ja vietimme illan siellä paikan tunnelmasta nautiskellen.

Nelson 15.1.2010

Onnistuihan se pyöräreissu, noin niinkuin periaatteessa. Aamulla treffasimme Daven kanssa, jotta hän saattoi arvioida, millaista reissua minun päänmenokseni voi suunnitella. Päädyttiin semmoiseen 5 - 6 tuntia kestävään, ei isoja mäkiä, eikä vaikeita teknisiä paikkoja. Klo 14 sitten startattiin Harry nimisen kaverin kanssa, jäykkäperäisellä GT:llä, lainakengissä, -kypärässä, -hanskoissa ja housuissa. Ihan hyvin homma sujui. Noustiin kevyesti hiekkätietä parin km:n matkalla n 100 metriä ja siirryttiin portin yli polulle. Ja mitäs siellä odotti: kivetty reitti, jota pystyin ajamaan lähes sata metriä, kunnes se jyrkkeni minulle mahdottomaksi. Meni työntämiseksi ja sitä riittikin seuraavat 300 nousumetriä. Aurinko porotti, eikä juuri löytynyt varjoa. Harry katsoi touhuani vähän säälien, mutta sanoi totuudenmukaisesti, että on kiivettävä, jos meinaa nauttia alamäestä sitten lopuksi. Helpottihan se lopulta ja pääsimme loivemmalle osuudelle. Ajokelpoisella pätkällä nousua tuli 500 m ja kasvillisuus loppui kokonaan. Onneksi sää oli mitä sopivin ja selvisin hyvin hihattomassa paidassa.

Edessä siis odotettu alamäki, kuulemma reilu puoli tuntia ajokelpoista mukavaa laskettelua. Polut on kaikki kokonaan rakennettuja, pääosin kulmikkailla irtokivillä päällystettyjä. Ja mutkaisia. Ja jyrkkiä. Ja kivikkoisia. Ja märkiä. Paikoin isoja droppeja ja purojen ylityksiä. Eihän siitä mitään tullut. Homma kuitenkin eteni joten kuten, kunnes etupää pyörässäni alkoi kiemurrella. Rengas puhki juuri, kun olin päässyt jonkinlaiseen rytmiin kiinni.

Huolellisen renkaanvaihdon jälkeen uusi rengas ei täyttynyt ollenkaan. Syykin selvisi: vannenauhan läpi tuntui selvä piikki pinna-aukon kohdalta. Piikin poishiomisen jälkeen uskalsimme panna toisen vararenkaan peliin ja se toimikin ihan ok. Enpä ole moista ennen kokenut enkä kuullut.

Loppumatkasta jouduimme jättämään "tosi hyvän" singletrackin pois, kun meinasi aika käydä vähiin. Ei muuta, kuin hiekkatietä jokivartta kohti Nelsonia, jossa Marjo odotteli vuokraamon kaverin kanssa meitä viinilasinsa äärellä.

Ei se helppoa ollut: ylämäet tönäsin, alamäet talutin. Siltä se tuntui. Mutta hyvien oppaiden tavoin Harry tietenkin kehui kovasti ja sanoi, että muutaman vastaava kierroksen jälkeen se menisi vielä paremmin. Nousua kertyi 1000 m, matkasta en tiedä, mutta aikaa kului sunnitellut 6 tuntia renkaanvaihtoineen. Hirveeltä tuntui ajatella, että ko reitillä järjestetään säännöllisesti kilpailuja.

Päivä oli todella upea kesäpäivä. Kaikki olivat sitä mieltä, että nyt Uudessa Seelannissa alkoi kesä :) Aamupäivällä vietimme reilun tunnin Nelsonin rannalla ennenkuin Timo starttasi pyöräreissulleen. Nelsonin rannassa merivesi on upean virheän-turkoosin värinen.

Kuten Australiassakin, myös täällä rannat tuntuvat olevan "vapaita rantoja" eli rannalle mennään omien kamppeiden ja eväiden kanssa. Aurinkotuoleja tai kuppiloita ei ole. Jokainen asettuu sinne minne haluaa - joko lähelle muita porukoita tai etsii rannalta tai toiselta rauhallisemman paikan.

Marjo vietti oman iltapäivänsä Nelsonin keskustaan tutustuen sekä pari tuntisen paikallisessa kylpylässä hieronnasta ja kasvohoidosta nautiskellen. Pyöräilijoiden paluun jälkeen söimme vielä illallisen lähtö- ja paluuetappina toimineessa kuppilassa.

Vasta klo 21.30 aikaan olimme valmiit siirtymään seuraavaan kohteeseemme ja majapaikkaamme, Upper Mouteren Neudorf Halliin. Soitimme jo aiemmin Bed & Breakfast - paikkamme isäntäväelle, että saavumme myöhään, jotta pitävät meille ovet avoimina. Matkaan meni noin 40 min ja osasimme hyvin perille, vaikka ajoimme pilkkopimeässä (katuvaloja ei täällä maaseudulla ole).

Perillä meitä odotti (jälleen kerran) yllätys. Tämänkertainen majamme, Neudorft Hall, on toiminut Neudorfin kouluna vuosina 1870-1912, Neudorfin kunnan talona vuosina 1930-1960 ja Upper Moutereen kokoontumispaikkana 1980-2004. Sen jälkeen englantilainen pariskunta oli ostanut rakennuksen, kunnostanut sen täysin uuteen uskoon perustuksia myöden, mutta vanhaa kunnioittaen. Lopputuloksena ulkoapäin hyvinkin
perinteisen paikallisen talon oloinen, mutta sisältä mitä tyylikkäin, moderni kokonaisuus. Nykyinen isäntäväki on omistanut talon kolmisen vuotta. Talon isännän veistoksia on nähtävissä niin talossa kuin pihapiirissa, talon emännän ottamia valokuvia on talossa sisutuselementteinä. Ikkuista näkyy pelto- ja vuorimaisemaa sekä pihaa komistaa suuri puu kiikkuineen ja kiipeilypaikkoineen.

14.1.2010, Nelson

Ajomatka Blenheimista vuorten yli Nelsoniin sujui hyvin. Poikkesimme ihastelemassa Heveloc-nimisen pikkukaupungin kalasatamasaa. Siellä oli parkissa toista sataa autoa, joiden perässä oli veneenkuljetustraileri. Väki oli mennyt kalaan. Juke, Reko, Sope ja muut kalastuksen ystävät - te viihtyisitte täällä aivan taatusti! Satama on pitkän vuonon pohjukassa, korkeat vuoret molemmin puolin. Vaikka emme kalastuksesta mitään tiedäkään, niin uskomme sen olevan upea harrastus.

Sitten edessä oli kipuaminen n 700 m korkean vuoren yli. 250000 ajettu Corollamme oli kovilla, juuri ja juuri pysyimme raskaiden rekkojen vauhdissa. Vielä kovemmalla olivat lukuisat pyöräilijät, jotka retkivarusteissaan kipusivat mäkeä ylös. Vastaan tuli myös pyöräretkien järjestäjien autoja, joilla fillaroijia kuskattiiin mäen päälle. Siitäköhän tuli mieleen, että on yritettävä päästä järkätylle retkelle mukaan... Nelsonin matkailuinfon avulla Timo sai yhteyden kaveriin, jonka kanssa huomen aamulla arvioidaan, pärjääkö tarjolla olevilla reiteillä. Mäkiä täällä riittää. Kävelimme hakemassa tuntumaa 1½ tunnin reitillä NZ:n keskipisteen kautta.






MTB-reitiksikin merkatulla polulla tuli kipuamista n 200 m muutaman km:n matkalla ja mäet näytti armottoman jyrkiltä. Saas nähdä, miltä huomenna tuntuu.

Löysimme Nelsonista AA:n avulla myös firman, joka hoitelee autovuokraamomme asioita. Ei se kuulemma olekaan poikkeuksellista, että vuokra-autolla on ajettu 250000km ja että se on 15 vuotta vanha! Silti saimme swapatuksi Corollamme 100000km vähemmän ajettuun Nissan Sunnyyn, rekisteritunnus DBS95. Taitaa viitata valmistusvuoteen, mutta tuskin Den bästa syckeliin :).

Aamulla Blenheimin motellista lähtiessämme sää näytti parempia merkkejä ja motellin täti sanoi, että paikkakunnalle on luvattu kesäistä säätä. Vuoria ylittäessämme pilvet peittivät taivaan ja mieleen hiipi ajatus, että "voi ei, olemmeko menossa sään suhteen väärään suuntaan". Mutta perille päästyämme Nelsoniin (viime vuoden Uuden Seelannin aurinkoisin paikkakunta), aurinko alkoi paistaa, taivas oli taas sininen ja matkaajan mieli kirkastui kummasti auringon säteiden myötä lahkeiden taas lyhennyttyä shortsipituuteen.

(pari kuvaa lisätty samalla eiliseen juttuun)

13.1.2010 Eteläsaarella / Picton, Blenheim

Nyt istumme lautalla matkalla pohjoissaarelta eteläsaarelle kohti Pictonia. Sieltä matka jatkuu vuokra-autolla kohti uusia seikkailuja, suuntana Nelsonin ympäristö. Lauttamatka on 92 km pituinen ja kesto noin 3 tuntia. Matkaa on mainostettu maailman hienoimmaksi lauttamatkaksi. Taivas on tälläkin hetkellä pilvinen, mutta pientä rakoilua on havaittavissa.


Aamuinen taksikuskimme kommentoi ettei kesä ole vielä Uudessa-Seelannissa alkanut, vaikka olisi jo pitänyt. Jonkin ennusteen mukaan kesän pitäisi alkaa todenteolla tammikuun puolessa välissä. Sehän sopisi meille paremmin kuin hyvin :)

Perille päästyämme muutimme matkasuunnitelmaa ja päätimme viettää ensimmäisen yön Blenheimissä ja majoituimme Bing motelliin. Varsinainen "Bling" - ei ihan uusimpia majapaikkoja, mutta lähellä keskustaa, kirjastoa ja on kukkarolle sopiva. Kirjasto on täällä hyvä olla lähellä sen takia, että tarjoavat julkisen netin. Kätevää. Autoksi varasimme economic-luokan Corollan, tai vastaavan. Tarjolla olisi ollut myös Backpackersseille suunnattuja, 200000 km+ yksilöitä, mutta satsasimme vähän parempaan. Yllätys oli melkoinen, kun saimme yli 250000 km ajetun,kolhitun ja Wunderbaumilta haisevan huonoiskarisen riisikupin. Vuokraamon tyttö ei voinut asialle mitään, mutta lupasi pyynnöstämme soittaa seuraavaan matkallemme osuvaan ACE-vuokraamoon, josta saanemme vähän tuoreemman kulkineen alle. Edessä on kuitenkin monta mutkaista ja mäkistä kilometriä seuraavan parin viikon aikana.

Lounaspaikaksi valitsimme infopisteen suositusten mukaan Allan Scott - viinitilan. Maukasta se olikin (lohta ja simpukoita) kera suositellun viinin. Lisäksi pienen pienet maistiaiset.


Kotiin viemisiksi - yllätys, yllätys - ei viintä, vaan tilan panemaa olutta - Moa special dark bear. Ja pullon koko on 750 ml.



Tässä vielä maisemaa Blenheimin kylän reunalta: