Pian myös John tulee ohjaamasta edellistä ryhmää ja jää meidän kanssamme rupattelemaan. Hän kiinnostuu Kovalamilla taphtuneista muutoksista ja ninpä löydämme itsemme meidän läppärin ympäriltä, jolta Timo näyttää Kovalamin kuviamme kertomusten kera.
Viimeinen jooga mennään tuttuun tapaan tarkasti, intensiivisesti, mutta kannustaen. Eikä se ollut vain viikolla opittujen asioiden kertausta, vaan uusia asioita tulee edelleen useita. Yhteistyö sujuu entistä paremmin meidän ja Lucyn & Johnin välillä, kun olemme oppineet tuntemaan toisiamme edellisten kurssipäivien aikana.
Loistava kurssi. Yksi viikko vain on liian vähän ja samaan ajatukseen yhtyivät myös Lucy ja John. Mietimme jopa vaihtoehtoa, että palaisimme StillPointtiin vielä toisen viikkomme loppupuolella pariksi-kolmeksi päiväksi, mutta tilaa ei meille ollut. Niinpä pysymme alkuperäisessä suunnitelmassamme eli matka jatkuu ja karavaani kulkee. Toivottavasti onnistumme löytämään ainakin joitain sellaisia majapaikkoja, joissa pääsemme harjoittelemaan vielä hyvässä muistissa olevia oppeja.
Iltapäivällä suuntasimme kohti Abel Tasmanin kansallispuistoa, Marahaun kylään. Sunnymme selvisi tutun reitin ongelmitta, ilmastointilaitekin toimi koko ajan. Välillä se on kiukutellut, muttei onneksi pitkiä aikoja kerrallaan. Marahausta lähtee valtaosa vaeltajista ja melojista reilteilleen, toiset päiväksi, toiset jopa viikoksi. Meidän ideamme oli ottaa kevyesti kovan joogarupeaman jälkeen ja kajakoida muutama tunti hylkeitä ja mahdollisesti pingviinejä ja delfiineitä katsellen ja sitten tepastella kevyesti takaisin. Valitsimme suositusten perusteella paikallisen pikkuyrittäjän ja valmistauduoimme aamun lähtöön eväitä ja varusteita kooten. Sääennuste oli hyvä, lämmintä ja puolipilvistä, ei tuulta.
Lähes parituntisen breafingin jälkeen pääsimme vesille. Oli laskuveden aika ja rantaviiva muutaman sadan metrin päässä kadulta. Kanootit vedettiin sinne traktoreilla, joita vesirajassaa oli kymmenkunta ja me melojat kävelimme merenpohjaa pitkin. Siitä sitten kohti seikkailua, Marjo tahdin määrääjänä ja Timo suunnan.
Kartalta katsottuna matka näytti tosi lyhyeltä, mutta matka edityi hitaasti, vaikka rytmi löytyi melkein heti. Kiertelimme rantoja pitkin, selän yli saaren pohjoisrannalle takuu hyljepaikalle, takaisin rantaan ja tuulisen niemen kärjen yli ja ympäri kohti päätesatamaamme. Homma alkoi jo tuntua kropassa ja ajatus rantautumisesta houkutteli kovin. Mitäs sitten jäi käteen? Työläs melonta, entistä väsyneempi kroppa, aallokosta kastuneet vaatteet. Ei juurikaan uusia maisemia, ei ollenkaan muita eläimiä, kuin lintuja. Mutta mukava maisemakävely oli vielä edessä...
Haukkasimme hyvän välipalan eväistämme, täytimme pullot ja lähdimme lähes kuivin vaattein paluumatkalle kävellen. (Kanootti jätettiin sovittuun paikkaan, josta Kahu Kayaksin väki sen noutaa veneellään myöhemmin iltapäivällä.) Viitoituksen kerrottiin olevan moitteeton ja niinpä me suuntasimme ainoiden löytämiemme viittojen mukaan kohti seuraavaa beachia. Sinne päästyämme selvisi, että se olikin maisemareitti läheiselle rannalle ja saimme palata samaa tietä takaisin. Siinä tuli ylimääräinen kolmevarttinenja n 150 nousumetriä. Ei muuta kuin tarkempana nyt ja löytyiväthän ne Marahaun viitatkin. 12,4km ja n 4 tuntia oli nuotitus. Reitti oli hyvin viitoitettu ja rakennettu, lähes koko matka tasoitettua, yli metrin levyistä uraa. Kasvillisuus vaihteli sademetsästä kanervikkoon, maasto hiekkarannoista puronvarsiin ja suuriin korkeuseroihin. Lintujen ja joidenkin hyöteisten sirkutus, sirinä, naksutus ja vihellys oli välillä korviin sattuvan kovaa. Pahempaa, kuin tinnitus, arvelemme.
Matka sujui hyvin. Pidimme pari taukoa ja hyvää vauhtia yllä. Aikaa kului n kolme tuntia ja viimeiset pari km olivat jo tasaista, lähes rantaviivalla ja suistossa kulkevaa uraa. Merenpohja oli laskuveden aikana täynnä eri kokoisia rapuja ja vastaavia, jotka kiiruusti katosivat koloihinsa, kun aistivat lähestyvän kävelyn. Jäljelle jäi vain pieni tötterö muuten niin sileään meren pohjaan.
Luulimme, että urakka oli ohi. Mutta päätepisteessä nautitun pizzan ja oluen jälkeen kun piti jaloitella muutama sata metriä majapaikkaamme, niin kevyen päivän jäljet alkoivat tuntua kropassamme: hartioita, käsiä, selkää ja jalkoja särki niin, että kävely oli pelkkää köpöttelyä vai sanoisimmeko töpöttelyä.
Tässä näkymää Marahaun rannalta laskuveden aikaan illansuussa. Taivas on vielä sininen, meri on alhaalla ja veneet "kuivilla". Täällä on veneilijän muistettava nousu- ja laskuveden ajat, jos vesille mielii.
Suihkun raikkaina majassamme oli hyvä nuokkua ja niissä merkeissä loppuiltamme sitten vierähtikin. Puhelimesta ei tarvinnut myöskään välittää, koska verkkoa ei ollut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti