Laaksoa ja kukkulaa, 17.2.2010

Täällä sataa kuulemma ainoastaan näin kesäisin, jos ylipäätään sataa. Juuri nyt tänne odotetaan kovasti sadetta. Perinteiset saderituaalit on jo kuulemma tehty, kun sadetta ei ole alkanut kuulua. Meren rannasta on haettu pulloissa vettä ja vesi on kuljetettu San Pedroa  lähellä olevan, toimivan tulivuoren huipulle. Säätiedotukset ovat nyt lupailleet sadetta viikonlopuksi, mutta paikalliset eivät usko ennenkuin sade on täällä. 

Aamupäivän kuljeskelimme San Pedrossa. Suunnittelimme viimeisen päivän ohjelmaa ja vierailimme Padre de Paige museossa (arkeologinen museo). Santiagon museoiden jälkeen moni esine näytti tutulta.

Iltapäivän ja illan vietimme sitten suolavuorten maisemissa ohjatulla retkellä. Kokemus oli jälleen huima, lähes epätodellinen ja hiekkainen.

Reissumme alkoi suolavuorten suolalaaksokävelyllä. Meillä parhaat ja umpinaisimmat jalkineet ovat sandaalit ja täyttyivät hiekasta ensimmäisen kerran täällä. Onneksi sandaalit on myös helppo välillä tyhjentää :)

Matkamme jatkui kuulaaksoon (Moon Valley). Siellä oli nähtävissä monta eri näkymää yhdestä pisteestä. Yhdessä suunnassa kuumainen maisema.

Toisessa suolavuoria, joissa oli hienosti näkyvissä eri kerrostumat ja laattojen liikkumisen suunta. Osa kerrostumista oli pystysuorassa tai vinossa.

Kolmannessa suunnassa suuri hiekkadyyni.

Australiassa näimme sinisillä vuorilla "kolme sisarta". Täällä Chilen Atacaman autiomaassa tapasimme eilen "kolme Marya" suolavuorten kupeessa.

Tässä vaiheessa emme sitä vielä itse tienneet, että reissumme parhaat palat olivat vielä edessäpäin. Ensin ajoimme kuolleeseen laaksoon (Dead Valley). Tie näytti matkanvarrella mm. tältä.

Tarina kertoo, että oikeasti Kuollut laakso piti nimetä Mars laaksoksi, mutta espanjankieli teki tepposet. Täällä teimme tunnin mittaisen kävelyreissun. Ensin vaelsimme ylhäällä, laakson reunalla ja meillä oli hienot näkymät alas laaksoon. Tuuli oli niin kova, että oppaan oli vaikea selittää meille asioita tämän osuuden aikana, lakit olivat vaarassa lähteä lentoon ja hiekka lensi tuulen mukana.

Sitten alas laaksoon. Rappusiako? No, ei todella. Vaan kävellen ja juosten alas hiekkadyynirinteitä - kaksi pitkähköä pätkää. Ei tarvitse varmaan erikseen mainita, että hiekka oli jokapaikka täynnä. Kengät tottakai (osa meistä tosin otti kengät kokonaan pois), mutta hiekkaa oli myös kaikkialla muualla. Juke, Reko, Terhi ja Mikko: Täällä myös lasketellaan laudoilla noita samoja rinteitä! Hissejä ei tosin ole, joten ylös saa aina kavuta lauta kainalossa. Maistuis varmaan teillekin ;) Loppuvaellus kuljettiin laakson pohjaa tuulen heitellessä edelleen hiekkaa niskaamme.

Meillä oli vielä yksi etappi: pääsimme hienoon, korkeaan paikkaan katselemaan auringonlaskua. Ja mitä upein paikka se olikin. Terveisisiä kaikille teille täältä autiomaan auringonlaskusta.